Marja Räihä

Palasin Suomesta viikon mittaiselta lomalta maanantai-iltana 8. maaliskuuta. Matkustin Vikinglinjan Gabriellalla, en sillä joka juuttui jäihin viikkoa aikaisemmin ja jonka päälle ajoi joku toinen laiva, mikä, se ei ole tässä jutussa olennaista. Laivat saavat silloin tällöin kylkeensä jonkun toisen laivan, ja riippumatta päälle ajaneen laivan nimestä, siitä seuraa aina jotain kouriintuntuvaa. Vaikka laivoilla ei olekaan omaa tahtoa, niin niillä on kuitenkin taipumus personifioitua ikäänkuin niillä olisi jonkinasteinen sielu, kuten on myös automerkeillä ja lenkkitossuilla. Kuitenkin ne kaikki ovat periaatteessa vain kulkemista varten, ja merkittäviä ominaisuuksia ovat vain koko ja vauhti.

Ystäväni Maarit oli ollut jäissä kahdeksan tuntia, sillä laivoja vain lappoi merelle toinen toisensa perään, ennenkuin joku viisas tajusi, että niitä on liikaa. Mielestäni niitä on aina liikaa, oli jäitä tai ei.

Olin mennyt Suomeen jo hyvissä ajoin ennen jäiden ahtautumista ja siunasin mielessäni hyvää onneani, kun seurasin tiedotusvälineistä matkustajien reaktioita; jotkut olivat tyytyväisiä palveluihin, toiset taas eivät. Totesin taas kerran olevani lähes tarpeeton matkustaja laivayhtiölle, koska en kuulu mihinkään tyypilliseen ryhmään, kuten pienten lasten vanhempiin, jotka ovat huolestuneita ja suivaantuneita tai tyytyväisiä laivayhtiöiden tiedotuksiin tai ylimääräisiin palveluihin.

Maksamani lipun hinta, joka tosin on vähintään viisin- tai kymmenkertainen verrattuna risteilyasiakkaiden maksamaan hintaan, sen saaminen tai menettäminen ei kaada yhtäkään varustamoa. Olin normaalihinnan maksanut epänormaali matkustaja, siis henkilö, joka matkusti laivalla päästäkseen pisteestä A pisteeseen B. Suurin osa matkustajista – jos heitä nyt ylipäätäänkään voi kutsua matkustajiksi, vaan pikemminkin hotelli- ja ravintola-asiakkaiksi – ei itseasiassa matkustanut minnekään. He olivat laivan kyydissä, joka siirtyi Tukholmasta Helsinkiin ja Helsingistä Tukholmaan, mutta he eivät matkustaneet.

Näille kyytiläisille piletin hinta on halvempi, jotta he pystyvät sijoittamaan rahansa ravintolapalveluihin – joita luoja paratkoon on niin runsaasti ja kaikki mahdolliset kannet täynnä – että ne, jotka todella matkustavat ja joilla ei ole lipun alennetusta hinnasta koitunutta voittoa maksaa huippuhintaa ruoastaan, heidän pitää kiivetä laivan ylimpään kerrokseen syömään siskonmakkarakeittoa, lihapullia, kanaa ja perunamuussia. Vege-pectot voivat valita katkarapusalaatin, vege-lactot feta-juustolla höystetyn salaatin, vegaanit eivät saa mitään ja se on heille oikein. Mitäs yrittävät muuttaa maailman järjestystä. Heillä pitää olla omat eväät, joka tosin on kiellettyä. Niitä ei ainakaan saa nauttia ruokailutiloissa, josta kuitenkin voisi ostaa juoman tai leipää. He joutuvat ruokailemaan hytissään, syömään siellä evässalaattinsa ja karjalanpiirakkansa ja varminta on ottaa mukaan kaikki muutkin tykötarpeet. Minäkin olin pakannut kapsäkkiini niin teelusikan avocadoa varten kuin myös pienen veitsen omenoille.

Miten omien eväiden ja ruokailuvälineiden salakuljettajille sitten käy, jos laivamatkustajiakin ja heidän laukkujaan ruvetaan läpivalaisemaan, sillä tässä maailmassahan ei mikään ole niin tärkeätä kuin normien noudattaminen. Jos nyt jollakin tapaa sattuu olemaan normistosta poikkeava ihminen, niin tätä poikkeavuutta pitää pohtia nettikeskustelupalstoilla ja tehdä siitä mielipidemittauksia, että onko se oikein, ja millä tavoin poikkeavuus, esimerkiksi jokin oikkuileva ruokavalio, rasittaa kansantaloutta ja tuhoaa kulttuuriarvoja.

Muistelen yli 14 tunnin laivamatkoja Ateenan ja Leroksen saaren välillä. Niiden laivojen matkustajat tietävät, että on parasta ottaa mukaan omat eväät ja tyyny ja täkki. Salongin sohvat ja nojatuolit täyttyvät perhekunnittain ja eväät levitetään pöydille. Viimeisimmällä matkallani laivassa myytiin vain alkoholia ja tuoreista appelsiineista puristettua mehua. Muutama vuosikymmen sitten matkalla Helsingistä Puolaan, Gdanskiin, saattoi ruokasalin noin tunnin mittaisen kattauksen jälkeen ostaa vain vodkaa ilman vettä ja tomaattimehua peltipurkeissa. Ne laivat olivat matkustamista, eivät syömistä varten.

Itämeren laivamatkustajat eivät tosin kovinkaan paljon poikenneet nykyisistä risteilijöistä. Ensimmäisenä iltana Gdanskin laivalla ruotsalainen vodkaturisti kadotti puukenkänsä. Ne kai huuhtoutuivat mereen, ja meri otti omansa. Puukenkätyyppi palasi ilmeisesti paljain jaloin takaisin Helsinkiin ja sieltä Tukholmaan. Tuskinpa hän oli kavereineen menossa Puolaan töihin. Silloin ei vielä ollut EU:a ja ehkä juuri siksi vodka oli halpaa ja palvelut vähissä.

------

PS. Ostin Kouvolan kirjaston poistohyllystä Pablo Nerudan teoksen Andien mainingit. Paluumatkalla Tukholmaan ne ruokkivat sieluni ja tyynnyttelivät minut autuaalliseen uneen jäiden kolinasta huolimatta.

-----

Lempeät vanhatrouvat istuvat

Kuin läpinäkyvässä laivassa

Ja katselevat terroristisia aaltoja.

Minne he menevät ja missä ovat olleet?

He tulevat joka kolkalta,

He tulevat omasta elämästämme.

(Pablo Nerudan runosta Vanhat naiset ja valtameri)

www.qmanus.com