Paula Vartiainen

 

 Niin kuin nyt sinäkin, mies keskeytti ruotsiksi, jos sinun kaltaisiasi ei palkattaisi niin kaikkien olisi opittava ruotsia. Olet ihan turha. Turha tulkki! Jos joku ei kerta opi niin ulos maasta vain. Ja mongertajat on poistettava heti rautatieaseman lipunmyynnistä. Ilmoittavat vielä väärän ajan.

 

Halusin vängätä vastaan että kai sinne otetut sentään kellon osaavat, mutta ääni ei totellut. En edes kakistellut. Luu oli liian syvällä kurkussa. Ei se kannatte, ajattelin kuin haaparantalaiset. Nousin. Nyt kyllä jättäisin Kulttuuritalon panoraamakahvilan. Liikuin hallitusti, hitaasti. Liukenin vähä vähältä portaat alas. Syrjäsilmä rekisteröi miehen hämmästyneen ilmeen.

 

Hain sitten myöhemmin, kieli ja mieli haavoittuneena, uutta miestä ja työtä. Sainkin molempia. Kuulin ansioluettelossa mainitsemani Tokcertifikatin edesauttaneen kiertäväksi opettajaksi pestaamistani. Painotinhan vielä hakukirjeessäkin että Sedan 1982 är jag auktoriserad tok. Aloin siis pyöräillä Finska frökeninä yhdeksän nimetyn työpaikan väliä arkipäivät pääksytysten.

 

 Kun pysäköin kulkuneuvoni Tiimoksi ja Sinnikaksi kutsuttujen lasten päiväkodin eteen, vastaani tulvahti alkuasukaslasten kuoronauranta. He matkivat outoa ääntämystäni. Kolmivuotias Kenneth oli odottaessaan suljunnut syljellä koko ikkunan. Hinkka höökken! Hinkka höökken! poika hihkui ja hyppi ja ripustautui vaatteisiini. Hän ei ollut oikeutettu kotikielen opetukseen, mutta sylisuomi upposi häneen ja hän minuun. Ääntämisestä viis! Olihan Kennethillä oiva taito ilmaista itseään kansainvälisellä selkokielellä. Keholla.

 

Niin minullakin. Se tuli esiin varsinkin sunnuntaisin kun seurustelin sekakielisten kanssa. Lauantaisin lähentelin Hailuotolaista Hannua joka jumaloi Juice Leskistä. Liitto lopahti kuitenkin melko pian kun Hannu haltioitui ihan ylenpalttisesti näistä Juicen säkeistä: